OUTILEENA UOTILAN MATKAKERTOMUKSIA
Matkalla historiallista postitietä Kauhajoelta Vanhaan Vaasaan, Korsholmaan 7.-8.8.2022
Ylistarosta – Vanhaan Vaasaan, Korsholmaan 8.8.2022
En voi kehua nukkuvani ulkona hyvin, mutta onhan se erilaista, kun on taivas kattona ja saa kuunnella lintujen ja muita luonnon ääniä. Yö oli viileä ja tuuli tyyntyi vasta auringon noustessa. Aamutoimien jälkeen matka jatkui takaisin vanhalle tielle Kyrönjokivarteen. Isokyrön 1300-luvulta oleva kirkko näytti niin hienolta, että piti mennä sisälle katsomaan, kun näin siellä työmiehiä. Kirkossa oli menossa iso lattiaremontti. Vaikka alttari ja saarnastuoli oli verhottu, täyteen maalatut seinät mykistivät. Tänne pitäisi tulla remontin jälkeen uudelleen! Myös viereisen kotiseutumuseon pihassa oli väkeä ja pääsin sisälle museoon, vaikka se oli kiinni. Museolla valmisteltiin kovasti tulevan viikonlopun 1700-luvun markkinoita. Täällä on paljon vapaaehtoisia kotiseututyössä!
Seuraava etappi oli Tervajoella, jossa tapasin postiharrastaja Matti Lehtiön hänen kotonaan. Olin keksinyt hänet netistä, kun ennen matkaa selasin reittini varren perinne/kotiseutuväkeä. Oli oikein luonnikas ja asiantunteva vierailu. Samoin kuin eilen Kurikassa täälläkin oli upeaa olla viisaampansa seurassa. Olin kuitenkin hiukan hätäinen, sillä huomasin, että ainoa Vaasasta Sastamalaan tuleva juna lähtee jo ennen kolmea. Onneksi lähdin tänään melko aikaisin liikkeelle. Seuraava pidempi pysähdys oli Vähäkyrön kirkon vaiheilla. Kaunista jokivartta seurailin aina vaan kohti Vanhaa Vaasaa tiellä 717, josta tein vielä mutkan vielä vanhemmalle reitille. Eilen kuljin pääpiirteissään teitä 6900 ja 7000.
Aamupäivän pienten sadekuurojen jälkeen tyyni sää selkeni ja matka taittui yllättävän nopeasti. Joka pitäjässä taisi olla uimaranta, joilta kävin katselemassa tulvivaa jokea, mutta uimaan en tarjennut. Ilokseni huomasin Vanhaan Vaasaan johtavan tien nimen olevan postikatu. Ehkä olen
kulkenut kuitenkin aika oikeaa 1600-luvun postireittiä, vaikkakin olin ajatellut meneväni Vaasaan Laihian kautta. Matti Lehtiö sai minut kulkemaan jokivartta, jonka olin itsekin ajatellut olevan ”se oikein reitti”. Matkan suunnittelin 1600- luvun kartat ja silloisten kestikievarien nimet matkaoppaina, kiitos myös karvialaisen Vesa Rouvalin asiantuntemuksen.
Vanhassa Vaasassa kävin Korsholman linnoituksen paikalla, puistossa ja kirkon raunioilla. Alkulan tilan pihapiirissäkin poikkesin, mutta tilan historiapolku jäi kiertämättä, kun halusin olla ajoissa rautatieasemalla. Niin Vanhassa kuin nykyisessä Vaasassa voisi viettää päiviä. Vanhassa Vaasassa voisi vain kuljeskella ja nauttia eväitä puistossa. Palon jälkeen rakennetussa nykyisessä Vaasa kaikki on lähellä. Nyt siellä olevat museot jäivät tutkimatta, kun maanantaina ne ovat kiinni. Joka tapauksessa minulla oli juuri sopivasti kaikkea tälläkin reissulla. Suosittelen!
Kuvia taipaleelta Vaasaan:
Kauhajoelta -Ylistaroon 7.8.2022
Moi!
Nyt istun tyytyväisenä kotimatkalla junassa. Vanha Kauhajoki-Vaasa reitti poltettuna!
Näpytän matkakertomuksen puhelimella täällä junassa.
Päätin käyttää kesäloman viimeiset päivät ulkoillen, pyöräillen ja kulttuuria tutkaillen Pohjanmaalla eli jatkoin viimeisen etapin historiallisesta postireitistä Vaasaan.
2021 keväällä kuljin perusteellisemmin Turun ja Korsholman linnojen välisestä reitistä välin Oripäästä Kyröskoskelle, alkukesästä 2021 Kyröskoskelta Kauhajoelle ja nyt Kauhajoelta edelleen Vaasaan. Todennäköisesti tällä pohjoisimmalla osalla reittiä tien linjaus on muuttunut eniten noin 350- vuodessa, mikä aika on kulunut siitä, kun valtakunnan posti kulki tällä välillä.
Keli oli viileä ja mukava sivumyötäinen tuuli siivitti kulkuani, kun lähdin pyhäaamuna 7.8. polkemaan vanhaa tietä Kauhajoen kotiseututalolta kohti Kurikkaa. Pyörää pakatessani varmistin ohi kulkeneelta naiselta vanhan tien linjausta. Hän toivotti hyvää matkaa kauniilla maisematiellä. Siitä oli hyvä aloittaa. Matka Kurikkaan kestikin hyvän tovin myötätuulesta huolimatta, kun oli mukava katseltavaa. Kurikassa tapasin ensin entistä opiskelukaveriani Ari Markkolaa, jolla on keramiikkapaja Kurikan keskustassa. Paja ei ole auki asiakkaille, mutta messuilta ja netistä Arin ja hänen hienot käsityönsä löytää. Sitten kiirehdin Kurikan museoon, jonne olin sopinut tapaamisen Kurikan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajan, Olavi Kandoliinin kanssa.
Museo muodostuu kauniista pihapiiristä ja sen näyttelyt olivat todella hienot ja taidolla rakennetut. Mikä parasta nyt museossa oli näyttely vanhoista kartoista. Kandolin tunsi hyvin, etenkin historiallisen talvitien linjauksen. Hän oli myös lukenut Giuseppe Acerbin matkakertomuksen halki 1700-luvun lopun Suomen ja meillä riitti juteltavaa. Upean karttanäyttelyn lisäksi museossa oli hieno esihistorianäyttely ja muutenkin paljon katseltavaa. Iltapäivä oli jo lähempänä iltaa ennen kuin maltoin jatkaa matkaa Ilmajoelle. Vähän väliä piti ihailla jokea ja ihmetellä useita koskia -Pohjanmaalla ei olekaan niin tasaista! Monin paikoin joki kulkee myös melko syvässä kanjonissa
Ilmajoella juttelin ihmisten kanssa puistossa, kun kuvasin arkkitehti Matti Wisannin 1920-luvulla tekemää, kivilinnaa muistuttavaa nuijasodan muistomerkkiä. Sen seinässä oli osuva teksti:”Matkamies hiljennä hetkeksi rauhattoman rientosi kiireinen kulku! Seisahda, katsele, kuuntele!”
Tavoitteeni oli päästä päivän aikana Ylistaroon. Poikkesin välillä kotiseutuyhdistyksen kioskilla ja pelasin jopa kierroksen minigolfia. Osa reitistä kulki hiekkatietä metsätaipaleen halki, mutta onhan täällä paljon peltolakeuksia ja taloja, kun muistelen Kyröskosken ja Kauhajoen väliä, joka oli pääosin metsämaata.
Ylistarolla ihailin mahtavaa Kyrönjokea ja jatkoin vielä rauhallista kulkuani vanhaa tietä Vaasan suuntaan sopivaa yöpaikkaa etsien. Kaunis jokivarsi on niin täynnä asutusta, että oli pakko ylittää iso tie ja etsiä yöpaikaksi sopivaa metsämaata peltojen keskeltä. Iloiseksi yllätykseksi valitsemani tien varrelta löytyi P -paikka ja metsäsaari. Harrastan taivasalla nukkumista, nyt vietin yön Leväluhdan rautakautisen kalmiston lähettyvillä.
Alla kuvia tältä taipaleelta:
Matkalla historiallista postitietä Kyröskoskelta Kauhajoelle 20.-21.6.2022
Skanssista Kauhajoelle 21.6.2022
Kuljeskelin illalla Skanzin kulttuurikeskuksen ja teatterin ympäristössä. Majoitustakin on siellä tarjolla, mutta halusin viettää yön taivasalla rankisessa Karvianjoen rannassa, lähellä edullisesti vuokrattavaa hulppeaa Jokipirttiä.
Kohti Kauhajokea …
Aamu oli kasteen kostea, mutta kirkas ja tyyni. Huonosti nukuttu yökään ei haitannut, kun lähdin polkemaan kohti Kauhajokea. Koko molempien päivien matkan tie on luokiteltu museoviraston toimesta valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Kantin jälkeen hiekkatien on kaikkein alkuperäisimpiä Suomen keskiaikaisista teistä. Tie henkii mennyttä, mutta massiivinen soranotto on muuttanut ympäröivää maisemaa valtavasti. Onneksi osa tiestä kulkee Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston halki, jolloin myös maisema on luonnonmukaisempi. Koko Karvia kuuluu Lauhanvuori geopark-alueeseen. Kyllä maisema, etenkin Tyrväältä katsoen, mutta maailmanlaatuisestikin on erityslaatuinen: kuivaa hiekkaharjua ja soita. Kauhalammen tuntumassa jätin pyöräni puunnojalle ja kiersin muutaman kilometrin luontopolun, lenkin jälkeen heitin talviturkkini suolla olevaan Kauhalampeen. Evästelyn jälkeen jatkoin museotietä Nummijärvelle. Autolla ihan koko reitti ei olisi kuljettavissa, sillä suon yli on vain jalan ja pyörällä kuljettava poikkipuista tehty polkutie. Nummijärvelle päästyäni poikkesin kirkolla ja leirintäalueella. Jätin poikkeamatta Skanzin jälkeen toiselle taidereitin reitin kohteelle eli kammikylään, sillä olen poikennut siellä aiemmin ja jatkoin polkemista kohti Kauhajokea. Hämes-Havusessa pääsin rauhallisemmalle tielle, sillä Nummijärvi-Hämes-Havunen väli eli Nummenkankaantie, on asfalttia, eikä pientareita ole paljoakaan. Liikennettä on maltillista, mutta rekkoja kulkee kuitenkin. Koskenkylänraitille päästyäni edessä oli vanha mahtitalo Hämes-Havunen, jossa vierähti pitkään, sillä kaikki rakennukset olivat auki ja esillä oli noin 150 ryijyn näyttely. Koskenkyläntietä ja Hyypäntietä pääsin keskustaan. Ennen Nummijärveä alkaneet kiviset kilometripylväät olivat lähes kaikki paikoillaan, viimeinen vielä Kauhajoen rannan tuntumassa keskustassa. Kauhajoella poikkesin viihtyisässä Kauhajoki-seuran omistamassa kahvilassa ja näyttelyssä. Innostuisikohan Kauhajokiseura mukaan historialliseen tiehankkeeseen? Nyt on ainakin yhteystiedot hankittu. Vanhoista kirjoituksista olen lukenut, että parin päivän ajan kulkemaani tietä on kutsuttu erämaan halki kulkevaksi tieksi. Siltä se hyvin paljon tuntuikin, vaikka soranotto on muuttanut maisemaa. Niinisalo, Kantti sekä Kauhajoki elävöittävät metsäseutuja.
Seuraava etappi on Kauhajoelta Vaasaan… Sen ajankohtaa en vielä tiedä. Alkukesästä tuli ajettua autokyydissä Aurajoentietä halki Pöytyän ja Riihikosken Oripäähän. Nyt kulkemani matka oli täysi vastakohta Turun ja Hämeenkyrön väliselle viljavalle kulttuuriseudulle. Samalla on hienoa kokea, kuinka erilaista luontoa ja kulttuuria pitkä reitti tarjoaakaan!
Hämeenkyröstä matka alkoi 20.6.2022
Viime vuonna tutustuin 1600-luvulla käytössä olleeseen Turku-Vaasa postireittiin Oripään ja Kyröskosken välillä. Nyt halusin viettää pari vapaapäivää polkemalla Kyröskoskelta eteenpäin. Sää oli suosiollisen tyyni ja kaunis.Kulkijamielenikin tyyntyi heti, kun pääsin matkaan. Edellinen reissuni kulki kulttuurimaisemassa, mutta nyt edessä oli metsäinen taival. Järvenkylän jälkeen asuttuja taloja taisi olla kolme ennen Kuninkaanlähdettä. Juhannusviikon kunniaksi kukat ovat kauneimmillaan. Jokunen tiltaltti, yksinäinen peippo ja pajulintu säestivät matkaa. Välillä kukkui käki. Muuten oli hiljaista, lentokoneitakin näkyi enemmän kuin autoja. Sai kulkea omaan tahtiin historiallinen fiilis matkassa. Maisema on kymmeniä kilometrejä hiekkaharjua mäntyineen. Puiset kilometripylväät kertoivat matkan edistymisestä. Kuninkaanlähteellä nautin viileydestä, mutta hyttyset ajoivat eteenpäin.
Viiden tien risteyksessä evästelin ja makoilin. Niinisalossa poikkesin sotilaskodissa ja kaupunginmuseossa, olin selvästi lomalla. Hiukan Niinisalon jälkeen piti poiketa vanhalta reitiltä uudemmalle Karviantielle, koska vanha postitie kulkee suljetun armeijan alueen halki. Matka taittui kuitenkin mukavasti, sillä liikennettä oli hyvin vähän. Illaksi olin sopinut treffit Karvian Kanttiin. Opin tapaamaltani Kankaan Kaijalta enemmän historiaa kuin ikinä kouluaikoihin. Täällä on tietävät ja taitavat kumppanit -eiköhän tämä tie vielä nosteta suuremmankin yleisön tietoon!
Yöksi jäin rankaiseen Karvianjokivarteen.
Kuvasatoa etapilta Hämeenkyrö -Skanssi:
- _________________________________________________________________________________
Outileena Uotilan matka patikoiden ja pyörällä Oripäästä Hämeenkyröön keväällä 2021
Historiallisen Turuntien ensimmäinen tutustumisjakso alkaa tästä:
Outileena Uotilan historiallinen postireissu alkaa sunnuntaina 18.4. Oripäästä ja päivä kerrallaan lähestytään Tyrväätä ja Karkkua. Matka päättyy Hämeenkyröön. Vanhoja teitä käy kulku.
Outileena on toivonut näkevänsä erilaisia tuunattuja postilaatikoita tien varrella. Sarkiamuseo on jo omansa värkännyt. Postikortti ja Postitorvitarra kertovat, että Outileena käveli ohi.
18.4. ”Posteljoonin” kevätaamu valkeni pilvettömänä – olipa oiva keli lähteä kulkemaan!
Ystävän kyydillä pääsin Alastaron kautta Oripäähän, Viljo Syrjämän ateljeekodille. Ensimmäiset treffit oli ateljee pihassa paikallislehden toimittajan kanssa.
Syrjämän museo on kiinnostava kohde ja Heli Kylliäinen todella oiva opas. Syrjämän kodissa kierrätys kukoistaa: ulkorappujen materiaalina on mm. rikkinäiset pullot ja ateljee seinä on jätelautaa.
Myös Oripään vanhassa viljamakasiinissa toimiva kotiseutumuseo on käymisen arvoinen. Esillä on mm. vanhaa mehiläisenhoitoon ja kauppaan liittyvää esineistöä. Kylänraitilla jäin suustani kiinni moneen kertaan ja posteljoonina sujauttelin muutamia kortteja tienvarren postilaatikoihin.
Kangastietä pitkin kuljin Virttaalle peipposten ja tiaisten säestäessä kulkuani. Kangastie on hyväkuntoinen ja harjun päällä kulkevana, siinä on vanhan tien henki. Tien varrella oleva rauhoitettu Teinikivi kuuluu vanhaan tiehistoriaan: kiven päälle kiivenneet teinit ovat keränneet aikoinaan matkalaisilta opintorahojaan. Enää ei liikennettä juuri ole, kun kantatietä pääsee nopeammin…
Entisaikoina maisema on ollut varmasti erilainen, sillä metsän hakkuut ja soranajo ovat muuttaneet maisemaa rajusti. Maaperä on kauttaaltaan punertavaa hiekkaa, kiviä on vähän ja puusto kuivan kankaan tapaan mäntyä.
Virttaalla tapasin paikallisylpeyttä ja kotiseututietämystä huokuvan, ylen ystävällisen Huuhtasen pariskunnan.
Ravintola Siilinpesän antimet nautittiin ulkona ja tutustuttiin kaikessa rauhassa siistiin kylän raittiin ja kirkkoon. Päiväkodin väki oli vastannut haasteeseeni ja koristanut aitansa upeasti. Kannattaa lähteä katsomaan!
1920-luvulla pystytettyjä kilomeyripylväitä oli päivämatkani varrella laskujeni mukaan kuusi kappaletta.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun jatkoin kävelyä kohti Vampulaa. Tämä päivä oli oikea perhospäivä: näin kymmeniä perhosia, joista tunnistin nokkos- ja sitruunaperhosen lisäksi ainakin suruvaipan ja neitoperhosen.
Kantatien ylitin suoraan varalaskupaikan kohdalla ja Ketunahteentietä kuljin Vampulaa kohti. Juuri ennen Loimijokilaaksoon saapumista metsän viileni kellari-ilmaa muistuttaviksi, kun puusto muuttui kuusivoittoiseksi. Aamulla kyydistä jättämämme polkupyörä nojasi haavan kylkeen Ketunahteentien toisessa päässä.
Loppumatkan vieraanvaraiseen yöpaikkaani, entisaikoina postinakin toimineeseen taloon, poljin tyynestä, pilvettömästä illasta, Loimijokivarresta ja hiljaisesta kylänraitista nauttien. Kaikki Vampulassa vastaan tulleet ihmiset, iästä riippumatta, tervehtivät!
Yöpaikassani Saarisella oli sauna lämpimänä ja upea päivällinen, mutta ennen kaikkea avoin ja luonnikas pariskunta vastassa. Kylläpä juttu luisti ja polveili…
Hankkeeseenkin keksittiin uusi juonne: kun tilanne normalisoituu, lähetetään viestikapula Turusta Vaasaan, mutta siitä toiste lisää…
19.4. Posti yhdistää ihmisiä, tie vie ihmisen luota toisen luo.
Yltäkylläinen aamupala, hyvässä Saaristen seurassa ja sitten pyörän selkään. Vampulan kotiseutuyhdistyksen aktiivit olivat kutsuneet minut aamulla kirjaston pihalle. He olivat pystyttäneet sinne historiallisen, postiaiheisen pienoisnäyttelyn päivän ajaksi. Näyttelyn huippuina oli postilaukku 1890-luvulta sekä virallista postia sisältänyt kirjekuori, joka oli käännetty ja käytetty uudelleen. Vietimme keskenämme herkistyttävän hetken. Se sai ajattelemaan – samoin kuin posti yhdistää ihmisiä, tie vie ihmisen luota toisen luo.
Seuraavalla paikallisten ihmisten talkooporukalla pystytimme ”pullopostilaatikon” Jonkan kartanoa vastapäätä olevalle Vampula uimarannalle. Maalaamansa postilaatikon rannalle toi Rantasen Taini ja viestejä postilaatikossa oleviin pulloihin, jätti useampi meistä. Laatikon tarkoituksena on ilahduttaa ja tarjota paikka, jossa voi purkaa tuntojaan sekä lähettää ja vastaanottaa anonyymejä viestejä.
Kyselin ihmisiltä, mitä he haluaisivat esitellä tai tarjota Vampulaan tulevalle matkailijalle. Vastaukseksi sain muun muassa: maatalousyrittäjä Jussi Heikkilän pinaattia, Suomen parasta vettä, Kotajan ruusunterälehtihilloa ja Rutavan toutainta. Vampulassa on ihka oikea lentokenttä, kiitos Leevi K. Laitisen, Suomen pienin järvi sekä osa pikkulappina tunnettua harjureittiä ulkoilumajoineen. Vanhan tien varren nähtävyyksinä mainittiin kirkko, kotiseutumuseo, Huhtaan silta, kirjasto sekä taiteilija Tatsuo Hoshikan ateljee. Sain ilon tutustua ateljeehen taiteilijan positiivisella opastuksella. Ateljeessa on paljon erilaisia maalauksia, vessojen seinillä olevat maalaukset puhuttelivat minua erityisesti.
Persoonallisessa Kauppakeskuksessa käynnin jälkeen jätin Vampulan ja sen kotiseudustaan positiivisesti ylpeät ihmiset taakseni. Mielessäni heille kyllä on sija, niin lämminhenkistä ja luonnikasta oli kaikkien kanssa. Sanoivathan he itsekin, että erityisen hienoa Vampulassa on lapset, aikuiset ja vanhat!
Matkalla tapasin, kuin vanhan tutun, Jonkan kartanon nykyisen emännän. Seuraava hieno yllätys ja kohtaaminen oli Rutavan myllyllä; kun poikkesin tutkimaan rakennusta ja koskea tarkemmin, kohtasin itse myllärin. Hän kutsui sisään ja sain ihmetellä ihaillen kauniita, vanhoja koneita ja liu’uttaa kättäni kiiltäviksi kuluneilla puukaiteilla. Pääsinpä vielä kurkkaamaan sähkövoimalaitokseenkin!
Vanha tie halki kulttuurimaiseman sai tuntemaan, että kuulun sukupolvien ketjuun. Näiden peltoaukeiden tuotoksella on ruokittu ja ruokitaan monia.
Harvakseltaan kirjoitin ja jätin postikortteja laatikoihin. Ihailin jokea ja löysin monessa kohdin jäänteitä vanhasta tiestä. Tielinjausta on jossakin kohdin muutettu hiukan kauemmas joesta mm. ruoppausten aiheuttaman sortumavaaran takia.
Matkalla näin kevään ensimmäisen kuovin, ensimmäisen traktorin äestämässä, ensimmäiset sammakonkudut ja valkovuokot. Loiman kylässä tähyilin paikkaa, mistä tie on mennyt joen yli 1700-luvulle asti, mutta taisin polkaista ohi. Menin myös kauniilla paikalla olevan Länsi-Suomen opiston ja Loiman koulun ohi. Vanhakosken partaallakin viivyin vain hetken, sillä olin sopinut treffit Huittisten museolle neljäksi. Museo on 1902 rakennetussa entisessä viljamakasiinissa. Alakerrassa esitellään esihistoriaa sekä entisajan ”naisten töitä”. Vaihtuva näyttely kertoi ja kuvasi entisajan lapsuutta. Yläkerrassa pääsee tutustumaan esineiden kautta ”miesten töihin” sekä paikallisiin merkkihenkilöihin: Risto Rytiin ja Momman Siinaan. Kolmannessa kerroksessa on hieno kokoelma Lauri Leppäsen veistoksia.
Museo on vastannut ”historiallinen postireitti”-haasteeseen, tekemällä Hiukkavainionmäkeen pystytettävän postilaatikon, johon tulee kartta Huittisten esihistoriakohteista. Kotiseutuyhdistys pystyttää oman postireittilaatikkonsa vanhan meijerin vaiheille.
Päivällisen ostin kaupasta ja nautin eväät tyynessä kevätillassa, puiston penkillä, Punkalaitumenjoen kauniilla rannalla. Olen vasta tänä keväänä löytänyt Huittisten keskustaa halkovat, jokirantoja seurailevat kävelyreitit. Huittisia halkoo koko joukko eri kokoisia jokia ja ojia. Minä, virtavesien rakastaja, ihailen jokia ja Kaarlo Sarkian sanoja joesta, hänen Mullan ja veren kevät -runossaan: ”joki takaisin virtaa äitinsä, meren syliin”.
Huittisten vanha kivikirkko on aivan erityinen päältä ja sisältä, aina porttia ja hautausmaata myöten.
Iltalenkille lähdin vielä Vanhakosken lehtoon! Voi kauneutta: sammalen vihreyttä, kosken jatkuvaa pauhua, valkovuokon pirteyttä, lintujen iltalauluja, isolammen hiljaisuutta…
Kävelylenkin jälkeen jatkoin vielä Korkeakoskelle etsimään paikkaa, jossa 1700-luvulle asti oli silta ja jota pitkin Turun ja Korsholman linnojen välinen posti kulki 1600-luvulla. Olipa siellä vuosisatoja sitten vilkas markkinapaikkakin. Sattui niin somasti, että näin viljaa lajittelevan isännän tien vierellä ja pysähdyin kyselemään vanhan tien linjausta. Isäntä oli Korkeakosken kyläyhdistyksen puheenjohtaja ja etsimääni asiaan tuli konkreettista valaistusta. Pitää vielä tutkia netistä osoitetta: korkeakoskenseutu.yhdistysavain.fi.
Kun pyöräilin lopulta yöpaikkaani Rekikosken majoituspalveluun, keskusta oli rauhallinen ja vanhat rakennukset sekä katutaide näyttäytyivät erityisen kiinnostavana. Erilainen valaistus, eri vuoden- ja vuorokaudenaika ja mielentila saavat asiat näyttämään hyvin erilaisilta.
20.4. Huittinen-Tyrvää
Kevätaamu valkeni pakkasyön jälkeen yhtä kauniina kuin viime päivinä. Rekikosken ratsastuskeskuksessa uni maittoi, aamupala oli hyvä ja tuhti. Pyöräilin vielä kaunista Punkalaitumenjokivartta keskustaan.
Untonmäestä poikkesin Hiukkavainoinmäen rautakautisella kalmistolla. Tuntuu oudolta kävellä melkein ihmisten takapihoilla ja samalla ajatella olevansa kalmistossa. Tuleekohan nykyisistä hautausmaistakin joskus asuinaluetta, peltoa, metsää tai miten tulevaisuudessa maata käytetäänkin…
Untonmäentien vieressä näin runolla varustetun postilaatikon ja maassa sen vieressäkin oli runotaulu. Jäin ottamaan niistä kuvia, kun talosta tuli ulos vanhempi rouva. Kun kerroin olevani posteljooni, hän pyysi tuomaan postin talolle asti. Sitten vietimmekin juttutuokion, josta jäi erityisesti mieleen rouvan kertomus siitä, kuinka pihassa oli ennen kasvanut isoja kuusia. Kun hän halusi kaataa ne, olivat toiset estelleet sanomalla, että sittenhän kaikki näkevät pihaan. Tähän rouva oli vastannut, ettei hän ihmisiä pelkää. Siitä asti on pihassa ollut viestejä ja teoksia ohikulkijoiden iloksi.
Ylipäätään koko reissun olen kokenut ihmisten ystävällisyyttä, avoimuutta ja puheliaisuutta. En ole nyt, enkä ennenkään kokenut, että tämän seudun ihmiset olisivat epäluuloisia tai peräti puhumattomia.
Untonmäen jälkeen jatkoin pellon poikki kävellen Käräjämäelle. Sitten jatkoin vanhaa tietä, koivukujaa, joka on nykyisin kevyenliikenteen väylänä, Raskalantien päähän.
Ripovuorelle kannatti nousta. Näkymä viljelyaukealle on vaikuttava. ”Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kaartaa taivon rantaa salo sininen, siellä Satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa maata isien”. Maatöitä oli jo aloitettu ja niiden mukanaan tuomat lokit muodostivat äänimaiseman. Onkohan Aino Voipio kirjoittanut Satakunnan laulun sanat täällä…
Ripovuorelta laskettelin kohti Keikyää. Jokivarsi ja peltoaukea on pitkälle tasaista, mutta paikoin tien vierillä näkyy pienehköjä kallioita. Raskalassa on lisäksi todella jyrkkä mäki. Jätin pyörän tienposkeen ja kapusin mäen päälle, siellä tuoksui mänty ja aurinko. Ylipäätään maasto alkaa kohota. Tähän asti olen tuntenut kulkevani vanhaa merenpohjaa, nyt se tunne hävisi.
Keikyässä poikkesin ystävän luona luonaalla, ennen kuin kiiruhdin Keikyän tunnelmalliselle museolle
.
Romulan taiteellisen teatterin Kati Juurikka ja Karoliina Nikitin olivat sonnustautuneet hoitajan asuihin ja pystyttäneet pihalle tändemiavastaanoton. Sain perusteellisen hiustenselvityksen täikammalla eli Keikyän etsivällä. Koska minut todettiin täivapaaksi, pääsen jatkamaan Kiikkaan. Hieno kokemus ja taattua RTT-läistä laatua!
Sitä ennen kiersin vanhan postin ja kestikievarin eli Keikyän museon upeat rankennukset Jalon Reijon opastuksella. Museo esittelee keikyäläistä käsityötä, kuten laukun valmistusta ja lastutöitä. Osa valtavista rakennuksista on sisustettu kodiksi. Museo on auki juhannusviikolta elokuun puoliväliin sunnuntaisin kello 13-16. Kannattaa poiketa!
Juuri talkoilla remontoitu Suomen pisin riippusilta oli seuraava matkakohteeni. Siellä Keikyän perikunnan aktiivit Torpon Markku ja Paavosen Tapio kertoivat talkoista ja valtavasta tieto- ja työmäärästä, joka tarvittiin sillan kuntoon saamiseksi. Riippusilta, Keikyän voimalaitos ja ”käsityöläismäen” päällä oleva kirkko muodostavat hienon kulttuurikierroksen Keikyässä!
Jatkoin matkaa ja vanhojen kilometripylväiden tarkkailua, kun poljin Ruoskamäen päälle. Yksi pylväs oli siirretty satakunta metriä paikaltaan! Ruoskamäessä minua odotti Sastamalan oppaanakin toimiva Sirkka-Liisa Pusa. Nautimme eväät sammalmättäällä ja sain kuulla Karausvuoressa 1940-60-luvulla toimineesta SM-tason mäkihyppystadionista sekä entisajan rangaistuskäytännöstä. Rangaistuspaikkojen älytöntä julmuutta ja julkisuutta lisäsi niiden sijainti isojen teiden vierellä.
Kilpijoella Seija Kallioinen kertoi Kilpijoen kylän, Teukkulan ja Jokisivun historiasta. Jokisivuntien varrella tutkailin kolmea vanhaa kilometripylvästä kauniissa jokimaisemassa. Matka jatkui Sarkaintietä Sarkian museolle, jossa vietimme hetken uuden runopostilaatikon äärellä, Sarkia-seuralaisten esittämiä runoja kuunnellen. Vielä kilometri pyörän selässä ja pääsin yöksi kotiin.
21.4. Matka jatkuu
Kotona nukutun yön jälkeen polkaisin tuttua Sarkian- ja Tyrväänkyläntietä Roismalaan. Kulkemiseni oli tuiki hidasta, koska tiellä ja sen vierillä on niin paljon nähtävää. Suurella ilolla ihailin tien vierille rakennettuja teoksia. Niinkuin posti kulkee tietä myöten ihmiseltä toiselle, nämä tienvarsiteoksetkin ovat ihmisten välisiä viestejä.
Roismalassa tuli sitten niin suuri positiivinen yllätys, että sitä piti itkeä hyvä tovi. Kuva sen kertoo. En tunne viestin ja lahjan lähettäjiä. En voi muuta kuin kiittää ja uskoa siihen, mitä viestissä lukee – ilon saa ilmaiseksi ja Kaija Pispaa lainaten: ”saaminen ja antaminen veljeksinä vaeltavat, missä toinen siellä toinen, eikä erillä ikinä”.
Tielinja on kantatien varrella risteysjärjestelyiden myötä muuttunut minunkin elinaikanani, mutta ainakin osin tie on vanhalla paikalla ja yksi kilometripylväskin on Halavanahteen vaiheilla.
Tyrväänkylässä on kauniita, luontoa kuvailevia teiden nimiä kuten: Koivulehdontie, Huhtaniityntie ja Metsäpurontie.
Rudolf Koivulla on nimikkotie Tyrväänkylän koulun jälkeen ja sen varrella, aivan reittini tuntumassa on Pesurinkosken mylly. Koski, sitä ympäröivä luonto ja mylly ovat upeita, etenkin näin keväällä, runsaan veden aikana. Ja mikäpä ei olisi ihanaa keväisessä luonnossa!
Itsenäisyydentiellä postireitistä eli vanhasta Turku- eli 9-tiestä erkanee toinen merkittävä historiallinen reitti, Narvantie. Mutta se on toinen juttu.
Aamupäivällä tapasin Marttilankadulla Tyrvään seudun kotiseutuyhdistyksen johtokunnan väkeä. Joimme eväskahvit kadunvarressa ja päätimme kiinnittää Marttilankadulla olevaan 1920- luvulla pystytettyyn Turku-Tampere 9-tien kilometripylvääseen kyltin, jossa kerrotaan kilometripylväiden historiasta.
Juttelin ohikulkijoiden kanssa ja pyöräilin Vammaskosken sillan yli. Järven rantoja kiertelee hienot kevyenliikenteen väylät. Ravintola Vanha pappila puistoineen on yksi rannan nähtävyys!
Paluumatkalla keskustaan kiinnitin Vampulassa, Jukka ja Helena Saarisen värkkäämän erilaisen pullopostilaatikon sillan pylvääseen. Kannattaa lukea. Toivottavasti pullo säilyy laatikossa. Sinne voi jokainen halukas jättää omakin viestinsä.
Seuraavan taipaleen Vammalasta Karkkuun voit lukea tästä:
Jatkuu kuvina taipaleelta Karkkuun asti
22.4. Taas sai herätä kauniiseen aamuun.
Yöpaikastani, Tuomiston kartanolta, laskettelin mäkeä alas Vanhalle Harsulle. Harsun museokoti on kyllä viehko paikka. Piharakennukset ovat aina kulkijoille avoinna! Pienempi rakennus on Hyvän Paimenen majatalo, jossa on keittiö ja huone. Isompi rivi, jonka hellassa humisi tuli ja leivinuuni hohkasi lämpöä, on ollut 1800-luvulla maakauppiaan puotina. Saman rakennuksen yhteen tilaan on rakennettu seimi, joka etenkin jouluaikaan puhuttelee. Päärakennuksessa on isoja, kalustettuja huoneita, joten tutkimista ja tunnelmoimista riittää. Itseäni säväyttivät piharakennuksen lisäksi erityisesti upeat vanhat pelakuut ja myrtti!
Ennen kuin jatkoin matkaani, kävin Karkun kauniilla uimarannalla. Toivottavasti tulevana kesänä saadaan lämpimiä uimavesiä. Matkaevästä kävin ostamassa ystävälliseltä Karkun kyläkaupan kauppiaalta.
Karkun kaunis kylänraitti jäi jäi taakse, kun jatkoin Maakunnan- ja Kellokiventietä Häijääseen. Matka taittui tapani mukaan hitaanlaisesti.
Teilikivellä ihmettelin ihmisten ja rangaistusten julmuutta sekä sitä, että tien vierillä toimitettuja rangaistuksia on tultu joukolla seuraamaan.
Tuntui oudolta haukata evästä sellaisella paikalla.
Saikkalanjoki ylitetään korkeaa, puukantista siltaa. Maisemat ovat koko ajan komeammat.
Häijään paljon kehuttu juustola ja kaupat piti jättää väliin, koska aikataulu seuraavaan tapaamiseen alkoi uhkaavasti lähestyä. Aion poiketa juustolassa sitten huomenna kotimatkalla. Muutaman tienvarren asukkaan kanssa sain viettää lyhyen juttutuokion. Kun kuvasin Häijään entistä, hellyttävän näköistä vehnämyllyä, läheiseltä ovelta huudettiin perääni. Iloinen emäntä tuli sieltä kahvipaketin kanssa. Jos ihmisestä löytyykin julmuutta, kokemukseni tällä reissulla tapaamistani ja yleensäkin ihmisistä on hyvä ja lämmin.
Perämaan ja Kelhän teitä pitkin jatkoin, postia eli kirjoittamiani kortteja jaellen, mutta muuten melko nopsakkaa vauhtia, kohti Haukijärven kuivuria. Kelhäntie päättyy nykyisin Hämeenkyröön vievälle isolle tielle (nro 262), jota pitkin pitää mennä noin kilometrin verran.
Oikealla on Haukijärven maa-ja kotitalousseuran kuivuri ja siellä seuran ihanat aktiivit odottivat lämpimän keiton ja vastaleivottujen sämpylöiden kera. Ruoka maistui ja puhetta riitti. Seura on kunnostanut kuivurin kuutisen vuotta sitten yhdistyksen tapahtuma- ja askartelutilaksi. Tulevalle kesälle on suunnitteilla ainakin ihanalta kuulostava aamupala kuivurilla -tapahtuma. Jouluisin on tonttunäyttely ja uskon, että tällä porukalla ideoita ja kävijöitä riittää!
Vanha tie on kulkenut satakunta metriä sivussa nykyiseen reittiin verrattuna. Marja-Liisa Einolan kanssa lähdimme kävelemään vanhaa reittiä eli nykyistä peltotietä alas ojalle, jonka yli kulki ihana kivillä kiilattu nyt jo hiukan huonokuntoinen kaarisilta. Ihana löytää vanhoja rakennelmia. Eilen vanhoja, pienten ojien yli rakennettuja kivisiltoja löytyikin aika monta!
Iltapäivän vanhetessa UutisOiva -lehden toimittaja tuli juttureissulle. Haukijärveläiset kertoivat toimittajalle hienosta yhdistyksestään ja kun minä vuorostani puhuin, omakin kuva reissustani selkeni. Maisemat, erilaiset kulttuuri- ja luontokohteet ovat kiinnostavia, mutta kun tiestä puhutaan, keskiössä on luontoon tien rakentanut ihminen sekä hänen matkansa syyt, kulkemisensa ja lähettämänsä posti. Sain Haukijärveläisiltä muuten vanhaa postia, jonka vien myöhemmin Keikyän museolle…
Haukijärven jälkeen maisemat vain paranivat. Mielestäni kaikkein sievin kylä taitaa olla Herttuala. Siellä tutkailin paikkoja ja pääsin tutustumaan pajutöitä valmistavaan Luontovakka -yritykseen – sekin kauniin pihapiirin navettarakennuksessa.
Poikkesin reitiltä ja kävin Nobel-kirjailija Sillanpään nuoruudenkodissa, Töllinmäessä.
Yöksi poljin Frantsilan hyvän olon keskukseen.
Kyselen joka päivä tapaamiltani ihmisiltä, mistä he pitävä kotiseudussaan ja mitä he haluavat esitellä muualta tuleville vierailijoille.
Joka kunnassa on hienoa luontoa!
Mutta ilman kirkkoa, taiteiljoita ja muita kulttuuripersoonia sekä yrittäjiä eli yksittäisiä ihmisiä, muita kohteita ei olisikaan. Monien vastausten ja oman kokemuksen pohjalta ajelu siis kulkeminen tiellä, millä välineellä tahansa, on kiinnostavaa ja avartavaa. Kulkeminen piirtää kokonaiskuvaa niin ympäristöstä kuin sen ihmisistä.
Postilaatikoita on myös moneen lähtöön. Kyllä nekin kertovat omaa tarinaansa.
23.4. Erinomaiset unet Frantsilan hyvän olon keskuksessa!
Säätyyppi muuttui eilisen aikana ja lunta höytyili heti aamutuimaan. Aamukahdeksalta tapasin Tanja Lahden Hämeenkyrön yrityspalveluista. Tanjan kanssa keskustelimme pyöräreiteistä, kyläyhdistyksistä voimavarana ja siitä, kuinka pienen paikkakunnan etuja on vaikkapa se, että kauppareissulla tulee melkein aina tuttuja vastaan. Ehkäpä tulevaisuudessa järjestämme kyläyhdistysten päivän, vanhat talot –tapahtuman hengessä. Keskustelimme myös siitä, kuinka tarkkasilmäinen voi huomata vanhan tienpaikan ja vanhat kivisillan rakenteet maisemassa. Jäimme miettimään sitä, miten tien paikka on aikoinaan muodostunut ja mitkä tekijät ovat saaneet tielinjan muuttumaan.
Mieleen tulivat sanat, joilla Suomen teiden historiateos alkaa: ”Tie, olkoon se kivinen polku, kärrytie tai monikaistainen moottoritie, on osa maisemaa, jossa luonto ja kulttuuri kohtaavat. Ihminen rakentaa liikenneväyliä ja liikkuu niitä pitkin, luonto puolestaan luo edellytyksiä ja asettaa rajoituksia teiden rakentamiselle sekä vaikuttaa teillä liikkumiseen.”
Frantisilasta pyöräilin hienoisessa lumisateessa Kyröskosken keskustaan historia-asiantuntijaa Jouko Hannua tapaamaan. Muutama tunti vierähti sukkelaan kylällä kävellen, samalla Hannun kertoessa paikkakunnan historiasta. Kylät ja paikkakunnat syntyivät, kun ihmiset jäivät paikoilleen. Eikä paikkakunta ole koskaan yksin, tietä myöten sinne ja sieltä on kuljettu ja erityisesti Kyröskosken tapauksessa kuljetettu myös tavaraa. Kyröskoski on niin täynnä tarinoita, että siitä kirjoitan toisten lisää.
Kyröskoskelta polkaisin Hämeenkyröön, jossa herkuttelin Frantsilan kehäkukassa ja tutustuin vanhaan Hämeenkyröön netistä löytyvän laajan mobiiliopastuksen avulla sekä Pylsyn Katariinan opastuksella. Iltapäivä oli pitkällä, kun mieheni haki minut ja polkupyörän kotiin.
Matkalla poikkesimme Häijään juustolassa, se kun jäi edellisenä päivän väliin.
Toivottavasti posteljoonina jättämäni ison pinon kortteja on ilahduttanut saajiaan. Itse sain paljon niin aineetonta kuin aineellista hyvää! Monta kokemusta onnellisempana palasin kotiin. Vähitellen kirjoitustyö tiestä ja siitä, mitä kaikkea se merkitseekään voi alkaa…
